Jotakin minusta kasvatustyöni taustalla... Something about me...

Synnyin monilapsiseen perheeseen ja liekö veljieni syytä se, etten koskaan oppinut leikkimään Barbeilla. Autot, nallipyssyt, ritsat ja miekat, rosvo ja poliisi, sota ja lännenleikit tulivat sen sijaan hyvinkin tutuiksi. Vasaraa ja sahaa opin käyttämään jo hyvin nuorena, rakentaessamme innokkaasti lauttoja, jotka valitettavan usein upposivat jo rantaveteen, mallista riippumatta. Siispä seikkailut ja löytöretket jäivät lyhyenlaisiksi. Yritystä oli kuitenkin enemmän kuin pienessä kylässä.

Isäni piti eläimistä erittäin paljon ja äitini taas erittäin vähän. Kahdeksanvuotiaana olin lujasti päättänyt avioitua itseäni neljäkymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa. Tapailin tulevaa aviopuolisoani viikottain esitettävän lännensarjan välityksellä. Meillä olisi loistava tulevaisuus: vähintään sata lehmää, viisikymmentä hevosta ja lukematon määrä muita elimiä. Lisäksi lapsia niin paljon ettei yksikään nainen kykenisi niitä maailmaan saattamaan. Samaan aikaan kun suunnittelin tulevaa ranchiamme, keräsin haavoittuneita eläimiä kotiimme. "Pelastin" myös lukemattoman määrän sellaisia eläimiä, jotka eivät olisi pelastustani tarvineet, kuten maamyyriä jotka eivät mielestäni mitenkään sokeutensa vuoksi kykenisi elämään ilman huolenpitoani. Ilahduin jokaisen hoidokkini ihmeparantumisesta, kunnes rakkaat veljeni brutaalilla tavallaan yksityiskohtia kaihtamatta kertoivat, ettei parantumisia tapahtunut, vaan äitini toimeksiannosta mestattaviksi menivät kaikki hädänalaiset. Hieman myöhemmin sain myös kuulla virnuilevilta veljiltäni, että tuleva aviomieheni oli traagisesti kuollut. Jouduin siis pakon edessä luopumaan hankkeestani. Päätin kuitenkin, juuri ratsastuharrastukseni aloittaneena, että jos en nyt ranchille auringonlaskussa ratsastakaan, niin pukittelevalla "pahapäisellä" ponillani maaseudulle ratsastan tulevaisuudessa kuitenkin.
_________________________

I was born in a family with many children. My dear brothers might have something to do with the fact that I never learnt to play with Barbie-dolls. Instead, I was interested in cars, cap guns, slingshots and swords, playing cobs and robbers, cowboy and war games. I knew how to use a hammer and a saw at a very early age, as we built rafts which, unfortunately, sank right after launching. So, our adventures and explorations didn't last long. Anyway, you can't blame us for not trying.

My father liked animals a lot whereas my mother didn't at all. When I was eight, I was determined to marry a man who was forty years older than me. I saw/"met" him once a week, in a western on TV. I had big plans for our future together: at least one hundred cows, fifty horses and a myriad of other animals. Not to mention the myriad of kids we would have. So, I had this ranch project, and at the same time I kept collecting injured animals. In addition, I "saved" a countless number of animals that didn't really need my care, such as moles. Well, how could those poor, blind things survive without my help? I was overjoyed at every miraculous recovery, until my dear brothers brutally, and in detail, told me the truth. There hadn't been any miracles, instead my mother had sentenced those poor things to death. A little later I faced another moment of grief, and once again my grinning brothers were there to reveal the news; my future husband had tragically died. So, I was forced to forget my project. Nevertheless, I decided to go on with my new hobby, horseback riding. Perhaps I wouldn't ride to my ranch in the sunset, but I could try to tame the bad-tempered pony I used to ride in the Finnish countryside.




Muutama kuva kolmesta bullmastiffista. Kuvat otin Tampereen kv-näyttelyssä v.1976./ Some pictures of three bullmastiffs at Tampere Int. Dog Show, 1976 taken by me.

Menetin isäni kymmenvuotiaana. Halusin hillittömästi itsenäiseksi. Muutin pois kotoa heti kun tilaisuus siihen tarjoutui. Muutto merkitsi koulun keskeyttämistä ja työelämään siirtymistä. Kuusitoistavuotiaana en saanut kokopäivätyötä, joten tein välillä kahtakin työtä, aamu-ja päivävuoroja ja iltaisin kävin lukiota. Työssä käynti antoi vihdoin mahdollisuuden oman koiran hankkimiseen. Olin saanut isältäni eräänä jouluna Erich Schneider-Leyerin kirjan "Maailman koirarodut". Rodun olin valinnut jo ensimmäisellä selauksella, eikä se siitä vuosien saatossa muuttunut. Suomessa 70-luvulla harvalukuisesta bullmastiffista oli saatavilla vain vähän tietoa, joten otin yhteyttä rotua kasvattaneeseen Saimi Kärkkäiseen (Suojan Kennel). Pelkäsin kovasti tukahduttavani hänet jatkuvilla kysymyksilläni, ja jos sen teinkin, hän ei sitä koskaan näyttänyt. Niinpä yhteydenpitomme jatkui lähes hänen kuolemaansa asti.
______________________

My father died when I was ten. I was desperate to become independent, so I left home as soon as I possibly could. I quit school and started to work. I was sixteen, so I couldn't get any full-time job. Instead, I occationally had two jobs. I did morning and day shifts at work, and studied in high school in the evenings. Thanks to my work, I could afford a dog, at last! One Christmas, my father had given me a book, "Dogs of the World" by Erich Schneider-Leyer. The first time I leafed it through, I knew which breed I would choose, and that decision was final. Bullmanstiffs were rare in Finland in the 70s, so there was very little information on it. So, I contacted Mrs Saimi Kärkkäinen (Suojan Kennel), a pioneer in this breed. I was afraid she would be weary of my continuous questions, but if she did, she never showed it. We kept in touch as long as she lived.










Muutin maalle. Olin hankkinut hirsirakenteisen töllin 1800-luvulta saman vuosisadan mukavuuksilla. Kun muuttopäivän iltana istuin eläintarhani ja tavaroitteni kanssa pihamaalla, katsellen lohduttomana paikkaa mikä muistutti mitä suurimmassa määrin särkyneen pyörän karjatilaa, luhistuvine rakennuksineen, ajattelin että minun täytyy olla hullu. Sisällä istuessani, kuuntelin kuinka kuolemankellot tikittivät hirsissä ja muistan miettineeni, kuinka mahdottoman positiivinen täytyi olla sen henkilön, joka aikanaan on nimennyt tupajumini niinkin elämänmyönteisellä nimellä. Seuraavat vuodet puskin töitä kuin pieni menninkäinen. Olin tuskaisena yrittänyt sopeutua ajatukseen, etten ehkä ikinä saisi omaa lasta. Eläimeni olivat osoittautuneet hyvinkin hedelmällisiksi, minä olin ainoa poikkeus laumassani, kunnes erään toukokuun lopulla sain pienen "maajussini". Sittemmin pieni omatoiminen, erittäin empaattinen ja mahdottoman itsepäinen maajussini on puuhastellut koirieni kanssa kuin olisi itse aloittanut kasvatustyön...voi kuinka häntä rakastankaan.
____________________

I moved to the countryside. I had bought a log house, built in the19th century, no mod cons. I remember the day I moved there: I sat in the yard with my "zoo" and all my things around me, in despair, looking at the place. It looked like "the ranch of a broken wheel" with all the tumble-down buildings. I must be mad, I thought. Inside the house, I sat listening to a bug ticking inside the walls. (Hadrobregmus pertinax to be exact, its name in Finnish is "Kuolemankello," which means "the clock of death"). I remember how I admired the positive nature of the person who had given such an optimistic name to a woodworm.
Next years I kept working like an little animal. I was in anguish, trying to accept the idea that I might never have a child of my own. All my animals had proved to be very fertile, I was the only exception in the herd. Until, at the end of one May month, I gave birth to my little "farmer". My little farmer :) who is active, very empathic and extremely stubborn :) has all his life handled my dogs as if he was born to be a breeder. Oh, how much I love that boy!




Some old Bd-dogs.

Rakastan vanhoja koiria ja olen täysin vakuuttunut siitä, että ne tarvitsevat erityisen paljon halauksiani...tai sitten eivät, vaan tarve halaamiseen on minussa. Työskentelyni vanhustenhoidossa jätti pysyvät muistot. Nuo rakkaat, hauraat vanhuksemme, kuka mitenkin nuoruutensa voimantunnossa elämänsä eläneitä, monet loputtoman yksinäisiä, muistoihinsa takertuneita, jotka niin mielellään kertoisivat elämänsä tarinaa, kuin todistuksena sen tärkeydestä, tarpeellisuudesta, olenhan arvokas...vanhanakin. Näen samaa vanhoissa koirissani. Vaikkei olemus enää olekaan ryhdikäs ja laukka-askelkin on enemmän pystyvoittoista kuin etenpäin vievää, tuikkivat harmaan kuontalon keskeltä kuitenkin kirkkaat, elämäniloiset silmät; näetkö, olen vielä juonessa mukana.

Olen jo toistakymmentä vuotta tyäskennellyt yläasteella laaja-alaisessa erityisopetuksessa. Viihdyn työssäni, mutta kaipaan välillä työtäni vanhusten parissa. Toisaalta ajatus takaisin palaamisesta saa minut miettimään, että heillä on varmasti ihan tarpeeksi kärsimyksiä ilman minuakin. :)
_____________________


I love old dogs, and I'm positive that they need extra many hugs. Or perhaps it's me who needs all that hugging. I worked some time in a geriatric ward. That time left me with some permanent memories. Those dear, fragile old men and women; they had their days of work and tumult. Now many of them are desperately lonely, stuck in memories, but willing to share those memories, as if they want to justify the importance of their life, feel they are still valued even though they are old. I can see the same need in my old dogs. Their posture is far from vigorous and their gallop has lost its speed, but the eyes amid the grey mop are clear and full of life, as if asking:"Can you see, I'm still going strong, and I'm the best, aren't I?"

Now I have been working over ten years in special education in a comprehensive school. I enjoy my work, but sometimes I miss the time I spent with the old people. On the other hand, the idea of returning to that branch makes me wonder, if they have enough suffering in life without me...:)







Kun ajattelen menneitä vuosia, tuntuu siltä kuin ne olisivat vierähtäneet hetkessä. En varmasti koskaan pysty elämään ilman koiria ja tulen jatkamaan kasvatustyötäni tämän sanoinkuvaamattoman upean rodun parissa niin kauan kuin siihen kykenen, nauttien jokaisesta omien koirieni kanssa viettämästäni hetkestä.
______________________

It feels like the past years have flown by at high speed, in just an instant. I will probably never be capable of living without dogs and I will
continue breeding this immensely fabulous breed as long as I possibly can - enjoying every single moment spent with the dogs who share my life.

Tiina:)
___________________________________________________________